Karkki vai kepponen?

Taas on se aika vuodesta, jolloin jälleen kerran joudun miettimään oman vakaamukseni perusteita ja kuinka tärkeitä ne ovat verrattuna kaikkeen muuhun maailmaan.

Facebookiin oli jälleen tullut yksi niistä ryhmistä, jossa julistetaan Pyhäinpäivän viettoa Halloweenin sijaan. Henkisesti päätin liittyä tapahtumaan. Tapahtuman kutsu sivulla sanotaan: "Emme ota kantaa muiden tapaan viettää Pyhäinpäivää. Me muistelemme pois nukkuneita rakkaitamme ja ehkä käymme haudalla viemässä kynttilän." Näinhän meillä Suomessa kristikansa on jo vuosia toiminut.

Toisaalta sitten alaa valtaa kurpitsapäät, kummitukset, luurangot, vampyyrit yms. Enkä tiedä pystyykö tapahtumakehitystä muuttamaan tältä osin lainkaan. Meidänkin perhe, joka on tähän asti taistellut vastaan, koversi muutama viikko sitten sellaisesta oranssista kurpitsasta kauhukuvan, jonka sisään sitten pääsi ulkotuli. Jos nyt itseäni ja perhettäni hieman puolustan ja siirrän syyn pois itsestäni, niin totean toimineeni näin koska lapseni halusi. Tosiasiassa siinä kävi niin, että synttäreille halusin kokeilla kurpitsakakkua ja sitä varten sitten piti ostaa kurpitsa. Eskarilaisemme oli ihan innoissaan, että kuoresta täytyy tehdä sellainen hirvitys. Ja olimmehan itsekin uteliaita, että miten sellaisen tekeminen onnistuu ja miltä se sitten näyttää. Näin mieheni tyhjensi kurpitsan ja muotoili sille hirvitykselle kaamean ilmeen. Hauskaa koko perheen leikkiä ja yhdessä ihmettelyähän se oli.

Seuraavaksi sitten kotikadullemme alkoi ilmestyä koululla pidettävästä Halloween-juhlasta ilmoituksia. Ilmoituksissa luvataan parhaalle pukeutujalle palkinto. Näitä piti sitten pojallemme lukea ja hän olisi kovasti juhliin halunnut, etenkin kun siellä olivat monet kaveritkin. Miten pitkään voi olla krisittynä perheenä irallaan tästä? Itselleni ei tuota vaikeuksia sanoa pojalle, että meidän perhe ei kristittynä tähän ota osaa, emmekä me suomalaisina koe tarvetta juhlistaa koko juhlaa, kun se ei sellaisenaan meidän juhlaperinteeseen kuulu (vielä). Ongelmaksi sen sijaan koen sen, että poikani jolle on vähän vaikeaa toimia oikein näissä sosiaalisissa tilanteissa, tarvitsisi kovasti tukea ja harjoitusta. Tämän kaltainen juhlahan olisi loistavaa treenausta sosiaalisissa suhteissa ja tilanteissa. Tänä vuonna päivä oli kuitenkin perheellemme mahdollisimman huono, joten jäimme siitä aikataulullisista syistä pois. Mutta entäpä ensi vuonna? Miten me silloin toimimme?

Miestäni pyydettiin pyhäinpäivän messuun avustajaksi. Mietimme otammeko tilaisuuteen osaa koko perheen voimin. Kyllähän poikammekin tarvitsee uskovien yhteyttä ja hänenkin hengellinen kasvunsa tarvitsee seurakunnan tukea. Mutta messu tuskin on hengeltään kovin hilpeä ja sitten siellä vielä luetaan niitä nimiäkin, joista tosin yksi liittyy kaukaisesti meidänkin perheeseen. Totesimme, että ehkä tämä ei ole kuitenkaan pojallemme suunnattu messu ja taidamme muut jäädä siitä pois. Mieheni saa siis mennä yksin!

Samaan teemaanhan liittyvät lapset ja hautajaiset. Tiedän monien perheiden miettivän voiko lapsia ottaa hautajaisiin mukaan. Omasta mielestäni hautajaiset, sureminen ja sen opettelu on myös lasten asia. Uskon, että lapselle on tärkeää päästä osallistumaan samoihin hautajaisiin, joihin vanhemmatkin osallistuvat. Yhden kerran jätin poikani hautajaisista osattomaksi ja hyvin itsekkäästä syystä. Hän oli silloin noin kuukauden ikäinen ja hautajaiset olivat minulle rakaan pyhäkouluopettajani, hengellisen äitini ja ystäväni Aune-tädin hautajaiset. Halusin surra Aunea, enkä ihmetellä vastasyntynyttä lastani. Jos poikani olisi ollut isompi, niin silloin olisin ottanut hänet mukaan, että hänkin olisi saanut kokea sitä surua, jota minäkin elin. Ja monissa hautajaisissa hän on sen jälkeen ollutkin ja tulee varmasti vielä olemaankin.

Kuolema on luonnollinen, elämää seuraava tapahtuma. Se on yksi osa elämää, ei päätepiste vaan muutosvaihe. Kaikessa mystisyydessään ja ehkä pelottavuudessaankin se liittyy meihin kaikkiin lähtemättömästi. Kuolemaan ei kuuluu kalisevat luurangot, vertaimevät vampyyrin, lentelevät lepakot ja aaveet. Ne ovat satua ja ihmisen mielikuvitusta. Kuoleman jälkeen, kuiten nyt eläessämmekin meidät kohtaa kuoleman voittanyt Jeesus Kristus. Hän on turvakalliomme ja pelastajamme. Häntä meidän ei tarvitse pelätä tai juosta kiljuen pakoon. Hän ei myöskään kysy meiltä: "Karkki tai kepponen?", vaan hän katsoo meitä rakastavasti ja sanoo: "Tule, älä pelkää. Kaikki on valmiina."

Minä tulen!