Karkki vai kepponen?

Taas on se aika vuodesta, jolloin jälleen kerran joudun miettimään oman vakaamukseni perusteita ja kuinka tärkeitä ne ovat verrattuna kaikkeen muuhun maailmaan.

Facebookiin oli jälleen tullut yksi niistä ryhmistä, jossa julistetaan Pyhäinpäivän viettoa Halloweenin sijaan. Henkisesti päätin liittyä tapahtumaan. Tapahtuman kutsu sivulla sanotaan: "Emme ota kantaa muiden tapaan viettää Pyhäinpäivää. Me muistelemme pois nukkuneita rakkaitamme ja ehkä käymme haudalla viemässä kynttilän." Näinhän meillä Suomessa kristikansa on jo vuosia toiminut.

Toisaalta sitten alaa valtaa kurpitsapäät, kummitukset, luurangot, vampyyrit yms. Enkä tiedä pystyykö tapahtumakehitystä muuttamaan tältä osin lainkaan. Meidänkin perhe, joka on tähän asti taistellut vastaan, koversi muutama viikko sitten sellaisesta oranssista kurpitsasta kauhukuvan, jonka sisään sitten pääsi ulkotuli. Jos nyt itseäni ja perhettäni hieman puolustan ja siirrän syyn pois itsestäni, niin totean toimineeni näin koska lapseni halusi. Tosiasiassa siinä kävi niin, että synttäreille halusin kokeilla kurpitsakakkua ja sitä varten sitten piti ostaa kurpitsa. Eskarilaisemme oli ihan innoissaan, että kuoresta täytyy tehdä sellainen hirvitys. Ja olimmehan itsekin uteliaita, että miten sellaisen tekeminen onnistuu ja miltä se sitten näyttää. Näin mieheni tyhjensi kurpitsan ja muotoili sille hirvitykselle kaamean ilmeen. Hauskaa koko perheen leikkiä ja yhdessä ihmettelyähän se oli.

Seuraavaksi sitten kotikadullemme alkoi ilmestyä koululla pidettävästä Halloween-juhlasta ilmoituksia. Ilmoituksissa luvataan parhaalle pukeutujalle palkinto. Näitä piti sitten pojallemme lukea ja hän olisi kovasti juhliin halunnut, etenkin kun siellä olivat monet kaveritkin. Miten pitkään voi olla krisittynä perheenä irallaan tästä? Itselleni ei tuota vaikeuksia sanoa pojalle, että meidän perhe ei kristittynä tähän ota osaa, emmekä me suomalaisina koe tarvetta juhlistaa koko juhlaa, kun se ei sellaisenaan meidän juhlaperinteeseen kuulu (vielä). Ongelmaksi sen sijaan koen sen, että poikani jolle on vähän vaikeaa toimia oikein näissä sosiaalisissa tilanteissa, tarvitsisi kovasti tukea ja harjoitusta. Tämän kaltainen juhlahan olisi loistavaa treenausta sosiaalisissa suhteissa ja tilanteissa. Tänä vuonna päivä oli kuitenkin perheellemme mahdollisimman huono, joten jäimme siitä aikataulullisista syistä pois. Mutta entäpä ensi vuonna? Miten me silloin toimimme?

Miestäni pyydettiin pyhäinpäivän messuun avustajaksi. Mietimme otammeko tilaisuuteen osaa koko perheen voimin. Kyllähän poikammekin tarvitsee uskovien yhteyttä ja hänenkin hengellinen kasvunsa tarvitsee seurakunnan tukea. Mutta messu tuskin on hengeltään kovin hilpeä ja sitten siellä vielä luetaan niitä nimiäkin, joista tosin yksi liittyy kaukaisesti meidänkin perheeseen. Totesimme, että ehkä tämä ei ole kuitenkaan pojallemme suunnattu messu ja taidamme muut jäädä siitä pois. Mieheni saa siis mennä yksin!

Samaan teemaanhan liittyvät lapset ja hautajaiset. Tiedän monien perheiden miettivän voiko lapsia ottaa hautajaisiin mukaan. Omasta mielestäni hautajaiset, sureminen ja sen opettelu on myös lasten asia. Uskon, että lapselle on tärkeää päästä osallistumaan samoihin hautajaisiin, joihin vanhemmatkin osallistuvat. Yhden kerran jätin poikani hautajaisista osattomaksi ja hyvin itsekkäästä syystä. Hän oli silloin noin kuukauden ikäinen ja hautajaiset olivat minulle rakaan pyhäkouluopettajani, hengellisen äitini ja ystäväni Aune-tädin hautajaiset. Halusin surra Aunea, enkä ihmetellä vastasyntynyttä lastani. Jos poikani olisi ollut isompi, niin silloin olisin ottanut hänet mukaan, että hänkin olisi saanut kokea sitä surua, jota minäkin elin. Ja monissa hautajaisissa hän on sen jälkeen ollutkin ja tulee varmasti vielä olemaankin.

Kuolema on luonnollinen, elämää seuraava tapahtuma. Se on yksi osa elämää, ei päätepiste vaan muutosvaihe. Kaikessa mystisyydessään ja ehkä pelottavuudessaankin se liittyy meihin kaikkiin lähtemättömästi. Kuolemaan ei kuuluu kalisevat luurangot, vertaimevät vampyyrin, lentelevät lepakot ja aaveet. Ne ovat satua ja ihmisen mielikuvitusta. Kuoleman jälkeen, kuiten nyt eläessämmekin meidät kohtaa kuoleman voittanyt Jeesus Kristus. Hän on turvakalliomme ja pelastajamme. Häntä meidän ei tarvitse pelätä tai juosta kiljuen pakoon. Hän ei myöskään kysy meiltä: "Karkki tai kepponen?", vaan hän katsoo meitä rakastavasti ja sanoo: "Tule, älä pelkää. Kaikki on valmiina."

Minä tulen!

Hullu Halloween

Suomeen on rantautunut maailmalta juhla, jota Halloweeniksi kutsutaan. Halloween näyttää tulevan yhtä suositummaksi, ellei jopa suositummaksikin juhlaksi kuin Ystävänpäivä. Vai onko vain niin, että Halloweenin uutuus viehättää. Etenkin kouluissa ja päiväkodeissa saatetaan viettää juhlia, joissa lapset ja jopa aikuiset pukeutuvat erilaisiin taruhahmoihin, kuten kummitukset, vampyyrit, zombit, noidat jne. Onneksi oma poikani on päiväkodissa, jossa arvostetaan suomalaisia perinteitä ja kristillistä kulttuuria. Hänen ei ole vielä tarvinnut kärsiä kaiken maailman juhlista, muuten kuin että yksi päiväkotikaveri oli tuonut leikkiviikatteen päiväkotiin lelupäivänä.

Asiassa on monta puolta. Ymmärrän tämän kaltaisen juhlan viettämisen siellä, missä on asianomaisen kulttuurin edustajia läsnä. Esimerkiksi englanninkielisessä päiväkodissa ja koulussa voi olla perusteltua kyseisen juhlan viettäminen. Onhan ihan mukavaa, mielenkiintoista ja kansainvälisyyskasvatuksen mukaista, kertoa siitä, että eri ihmisillä eri maissa on erilaisia tapoja viettää erilaisia juhlia. En pidä siitä, että me suomalaiset väheksymme omaa kulttuuriamme ja annamme unohtua meidän omien perinteidemme. Miksi emme voisi viettää Kekrijuhlaa? Kuka meistä tietää mitä liittyy kekriin? En minä ainakaan, mutta eikö se olisi edes suomalaista kulttuuria? Ajattelen, että meillä ei ole valmiuksia käsitellä tuota kultturillemme vierasta juhlaa, Halloweenia, lasten kanssa, ainakaan vielä.

Toisaalta taas en myöskään pidä tuosta pelottelusta. Miksi täytyy pienten lasten pukeutua niin pelottavalla tavalla, että toiset lapset pelkäävät kavereitaan. Olin joitakin vuosia sitten töissä erityspäiväkodissa lastentarhanopettajana juuri Halloweenin aikaan. Ryhmäni lapsilla oli monenlaisia ongelmia. Toisilla oli vaikeuksia kielen ymmärtämisen ja kuulemisen kanssa, osalla ongelmat liittyivät kehitysviivästymiin, perinnöllisiin tekijöihin. Osalla on perheen tilanteeseen liittyvää perusturvallisuuden horjumista tai vakavia puutteita hyvän minäkuvan muodostamisessa. Tästä huolimatta päiväkodissa haluttiin järjestää pelottavat juhlat lapsille. Yritin suojella oman ryhmäni lapsia kyseiseltä pelottelulta, mutta sijaisena tilanne oli hyvin vaikea, ja suostuin paineiden alla. Ryhmä oli pieni, vain 12 erityistä tukea tarvitsevaa lasta. Kaksi lasta istui sylissäni ja molemmilla puolillani oli lapset tiukasti kiinni minussa. Ei tuntunut hyvältä. Vaikeinta oli juhlan jälkeen sen käsittely lasten kanssa. Toki juttelimme peloista ja siitä, miltä juhla oli lapsista tuntunut. Itsestäni tuntui melko tyhjältä se, etten voinut tarjota lapsille mielestäni turvaa ja lohdutusta tuovaa vaihtoehtoa, kuten omalle lapselleni yhtenä iltana. En voinut puhua Rakastavasta Taivaan Isästä, joka pitää meistä huolen. Jouduin vaikenemaan suojelusenkeleistä, jotka pitävät meistä huolta, etenkin lasten enkeleistä. Itse jäin ahdistuneeksi ja tyhjäksi. Onneksi meillä on kuitenkin suora yhteys Jumalaan ja saamme tuoda kaikki asiamme Hänelle. Muistan, kuinka useana päivänä rukoilin lasten puolesta.

Rukoilen edelleenkin:
Jumala varjele lapsiamme kaikelta pahalta,
anna voimia ja lohdutusta niille lapsille jotka kärsivät.
Huolehdi niistä, jotka ovat kaikkein heikoimpia.
Anna jokaisen lapsen elämään joku turvallinen aikuinen.
Sellainen johon lapsi voi luottaa
ja saa kokea olevansa rakastettu ja tärkeä.
Hoida niitä haavoja, joita me aikuiset saamme aikaiseksi.
Anna meille armosi niin,
että emme vahingoittaisi enää niitä jotka luottavat meihin.
Varjele joulunaika ja sen odotus.
Varjele myös meitä aikuisia liialta kiireeltä etenkin tähän aikaa vuodesta.
Varjele myös välinpitämättömyvyydeltä,
että emme saisi enempää vahinkoa aikaiseksi.
Siunaa tämä Adventtimme!Aamen.