Jeesuksen synttärikakkua ja -lahjoja

"Äiti, Tehdäänko Jeesukselle synttärikakku". Kysyi poikani yhtenä kiireisenä aamuna, kun pakkauduimme autoon. Kysymys olikin sellainen, jota äitinä piti vähän aikaa miettiä. "No pitäiskö sun mielestä sellainen tehdä?" kysyin vastakysymyksen saadakseni lisää pohtimisaikaa kiperälle kysymykselle. "Joo-o!" sanoi poikani.

Keskustelun jälkeen ryhdyin sitten miettimään, että pitäisikö tässä sitten ihan oikeasti tehdä kakku. Poikani taas miettii, että jos kerran tehdään kakku, niin pitää myös antaa lahja. Ja jos kerran Jeesukselle annetaan lahja, niin miten se saadaan taivaaseen. Ei auta selitykset, että paras Lahja Jeesukselle on uskoa Häneen tai tehdä jotain hyvää toiselle tai muuta sellaista. Luulempa, että tänä jouluna luemme vielä lastenkeskuksen kirjaa Jouluklovni tai keoon kertomuksen Suutarin joulusta. Molempien tarinoiden ydinhän on siinä, että ne asiat, jotka teemme toisille, teemme myös Jeesukselle.

Mitä sinä olet ajatellut antaa tänä vuonna Jeesukselle syntymäpäivälahjaksi?

Suurten kysymysten äärellä

Maanantaina olin kuljettajana ja saattajana TAYSissa sädehoito-osastolla. Siellä odotellessani vieressäni sängyllä makasi pieni kaljupäinen poika: -Äiti, mennään jo kotiin!" Poika itki sydäntäraastavasti. Kuulemani tuntui niin pahalle, että kyyneleet tulivat silmiini. Kun sitten aikojen päästä olin yksin autossa, tuli itku. Lasten kärsimys on aina koskettanut ja nyt vielä suurinpiirtein saman ikäisen pojan äitinä, vieraan lapsen itku kosketti varsin syvästi. Aikuisten on toisinaan helpompi kestää kipua, kun tietää että kohta helpottaa tai että kipu auttaa paranemisessa. Lapsi joka elää niin tätä päivää, tämän ymmärtäminen on vaikeaa, yleensä jopa ihan mahdotonta.

Oma poikani odottaa malttamattomasti joulua. Etenkin nyt kun hänelle on selvinnyt tämä Joulupukkihuijaus. Hän näkee kun joka paikassa ihmiset antavat lahjoja toisilleen. Hän ei voi käsittää sitä, että lahjat avataan vasta aattona. Yhtenä päivänä varasin isovanhemmilta hoitoajan, että pääsisin vähän jouluostoksille. Kerroin pojalleni, että hän saa viettää illan mummilassa. Yllätys olikin suuri, kun hän ei olisikaan halunnut mennä sinne. Hän vain olisi halunnut tulla kanssani kiertelemään kauppoihin. Yritin kaikkeni, että olisin saanut hänen mielensä muutettua. Hän vain perusteli: "Mutta äiti, sinähän tiedät, että mä en enää usko Joulupukkiin, mä voin ihan hyvin tulla mukaan." Lopulta lupaamalla hänelle tuliaisiksi suklaata, sain lapsen ylipuhuttua.

Ajattelin, että kun näinkin pienessä asiassa on vaikeaa saada lapsen pää kääntymään, miten sitten kun ihan oikeasti elämästä kysymys. Tuo pieni poika sairaalassa ei tietenkään ymmärtänyt sitä, että ellei hoitoja tehdä, niin hän luultavasti kuolee. Joskus vain täytyy tehdä jotain, vaikka se ei yhtään huvittaisikaan tai olisi jopa epämiellyttävää. Olikohan Jeesuksesta mukavaa syntyä köyhille vanhemmille, epäilyttävissä olosuhteissa, joutua heti pakolaiseksi, elää meidän itsekkäiden ja armottomien ihmisten keskuudessa ja lopulta kuolla siksi, että Sinulla ja Minulla olisi Tulevaisuus ja Toivo. Että mekin saisimme elämän, iankaikkisen elämän.

Jos olet rukoilija, voisitko rukoilla tuon pienen syöpää sairastavan pojan puolesta! Ellet koe olevasi rukoilija, niin huokailisitko Jumalan puoleen hänestä. Hän ja hänen perheensä tarvitsevat voimia tänä jouluna!

Neljäs adventti koitti- nyt on joulu jo tosi lähellä

Adventtina sytytän pienen kynttilän;
ensin yhden, sitten toisen,
kolmannen ja neljännen.
Silloin on jo ovella
juhla Jeesuksen.

Hyvää neljättä adventtia Sinulle!

Joulu lähestyy...

Siunauksen käsittämätön voima

Kävin onnittelukäynnillä dementoituneen vanhuksen luona. Vanhus ei oikein enää elänyt tässä hetkessä. Vaikka kuinka olisin esitellyt seurakunnan lahjaa, korttia ja kukkasia, ei hän niistä mitään ymmärtänyt. Kun sitten luin seurakunnan korttia, jossa seurakunta haluaa toivottaa Jumalan Siunausta syntymäpäiväsankarille. Muuttui vanhuksen olemus hetkeksi aivan täysin. Hetken aikaa hän eli tätä hetkeä ja oli läsnä, kunnes sitten taas...

Muutama vastaavanlainen kokemus on olemassa muistakin onnittelukäynnistä. Kun kysyn, että saako siunata ja kun luen Herran Siunauksen, niin vanhuksen silmät heräävät eloon, hetkeksi.

Toivottelemme toisillemme tänän tuosta Siunausta. Tai nuorekkaasti SIU SIU! Toivotamme Siunattua joulua tai mitä nyt milloinkin toivotamme. Monesti siunauksen toivottaminen on tapa tai joskus jopa ihan oikeasti sitä tarkoitammekin. Mutta tuon toivotuksen merkityksen ymmärtäminen saattaa jäädä. Silti siunauksen toivottamisella on suuri merkitys. Etenkin siinä vaiheessa, kun kaikki muu on jo mennyt. Siunaus on jotain suurempaa, jotain sellaista taivaallista, johon meidän kielemme tai puheemme ei taivu. Siinä on sellainen uskomaton voima, jonka vain yksin Jumala (ja ehkä dementoituneet vanhukset) tietävät.

Siunausta Sinulle!

Joululauluja ja joululehtiä

Tämä viikko töissä on ollut aika hurja. Meillä on ollut vastaanotto joka päivä klo 9-11. Olemme jakaneet jouluruokakasseja sekä MLL:n kautta tulleita joulupaketteja. Kaiken tämän lisäksi olemme muistaneet kaikkia yhteistyökumppaneita, lähettäneet kortteja, vieneet joulukasseja niille, jotka eivät ole itse päässeet hakemaan jne. Hommaa on siis piisannut. Eilen kävimme koko työyhteisön voimalla perinteeksi muodostuneella joululaulukierroksella eri laitoksissa vanhuksille ja vammaisille. Kierros huipentui kaupungintalolle, jossa laulujen ja kirkkoherran puheen jälkeen saimme nauttia joulukaffit. Onpa ihanaa voida tehdä tälläistäkin yhteistyötä. Joka paikassa, jossa kävimme saimme ihanan vastaanoton.

Paitsi että töissä on ollut kiireitä, niin tämä viikko on ollut rankka myös oman perheen jouluvalmisteluissa. Olemme jo vuosia lähettäneet joulukortin sijaan joululehden. Perinteeksi on myös muodostunut se, että edellisenä iltana, kun kortit pitää lähettää, että ne ehtovät jouluksi, olen viettänyt koko illan tulostimen ääressä tulostamassa lehteä, niittaamassa ja laittamassa postimerkkejä. Joka vuosi osa lehdistä ei ehdi tulostumaan ja niinpä ne laitetaan sitten kalliimmalla. Tänä vuonna tämä meni vähän eritavalla. Teimme lehteä vielä edellisenä iltana, joten henkisesti olin jo valmistautunut siihen, että joululehti lähtee vasta sitten "oikean" postin mukana ja että ostamme joulumerkkeihin vain lisämerkit. Jostain syystä kuitenkin tänä vuonna tulostaminen meni heti ihan oikein, kone ei kiukutellut ja kaikki meni ihan nappiin. Lehdet olivat valmiita hyvissä ajoin ja ehtivät ajoissa postiin. Se oli ihme! Tuntui hyvältä se, että jotenkin osasin ottaa asian huolettomasti ja ajatella, että ellei ne lehdet lähde ajoissa, niin sitten ne ei lähde. Ehtiihän ne sitten myöhemminkin.

Tänään on vielä jouluvastaanotto diakoniatoimistolla ja ensi tiistaina viimeinen vastaanotto tänä vuonna. Tiistain jälkeen alan keskittyä ja rauhoittua vähitellen jouluvalmisteluista joulun viettoon.

Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto

Tämä viikko on töissä melkoista rumbaa. Joka päivä jaetaan joulukasseja ja kaikki diakonit juoksevat viemässä kasseja ja lahjoja, kuka minnekin.

Olemme saaneet lahjoituksia monilta eri tahoilta ja suuri kiitos kaikille vähävaraisia ylöjärveläisiä suoraan tai välillisesti avustaneita.

Viime viikolla saimme ruoka-avustuksia joulukasseina jaettavaksi. Maanantaina tuli vaatteita yksityishenkilöltä. Maanantaina saimme myös MLL:n kautta hoidetun Joulupuukeräyksen "tuoton". Valtavan määrän lahjoja vähävaraisten perheiden lapsille jaettavaksi. Saimme myös aivan upeita uusia heinoja leluja paketoituna yksityisiltä ihmisiltä. Yhtenä päivänä tullessani töihin, oli työhuoneeni pöytä täynnä hienosti pakattuja lahjoja. Jossa jokaisessa oli päällä lappu, jossa oli kuva lahjan sisällöstä. Liikutuin siitä, että niin monet ihmiset ovat halunneet auttaa. Oli aivan mykistävää seistä lahjavuoren keskellä!

Samaan aikaan netistä voi lukea äitien keskustelupalstalta pohdintaa siitä, että riittääkö jouluna 10 - 15 lahjaa/ lapsi. Sitten seisoskelen lahjavuoren keskellä ihmetellen. Tässä saattaa olla jonkun perheen lapsen ainoa lahja! Ihmettelen: onko joulun tarkoitus antaa lahjoja vai välittää ilosanomaa Joulun Lapsesta, joka oli täysi ihminen ja täysi jumala! Siinä se on joulun tarkoitus!

Kiitos vielä kerran Sinulle, joka olet tavalla tai toisella ollut järjestämässä joulua sinne, missä Sinun Apuasi on tarvittu!

Jollei joulupukkia ole, niin kuka tuo lahjat?

Poikani kasteli postilaatikosta tullutta lelukirjaa: "Äiti, mää tarttisin ton - mulla ei oo vielä tommosta - tommostakaan ei ole... - kirjotettasko Joulupukille?" Hän ehdotti.

"Kirjoitetaan vaan!" Lupasin. Koska poikani ei osaa vielä kirjoittaa, haimme sakset ja paperia. Hän leikkeli lelukirjasta kaikkien niiden lelujen kuvat, jotka hän "tarvitsee". Sitten liimasimme ne paperille. Juttelimme lahjatoiveista ja siitä, että mikä niistä olisi mieluisin. Yritin valmistaa poikaani pettymyksen varalta siihen, että kaikkia toiveita ei voi saada. Yritin kysellä, että mika toiveista olisi kaikkein tärkein, minkä hän valitsisi, jos lahjatoiveista pitäisi valita vain yksi. Päätös oli liian vaikea. Totesimme, että pukki voi sitten itse päättää mitkä lahjat hän tuo.

Illalla nukkumaan mennessä. Poikani tiputti päähäni pommin! "Äiti? Kuka tuo lahjat?"
- "No Joulupukki tietysti" vastasin jo melkein arvaten seuraavan kysymyksen.
- "Kun jos Joulupukkia ei ole olemassa, niin kuka ne lahjat tuo."
Juttelimme asiasta ja kerroin hänelle Joulupukin todellisen olemuksen. Valkoisen parran takaa löytyy ihan tavallinen ihminen, joka vain näyttelee Joulupukkia. Äiti, isä, isovanhemmat, kummit ja muut ystävät ostavat kaupasta lahjoja toisilleen. Luimme sadun Pyhästä Nikolauksesta, joka jakoi lahjoja vähävaraisten perheiden lapsille. Kerroin myös siitä, että joulu on Jeesuksen syntymäjuhla ja Jeesus on iso lahja meille kaikille.

Tämä keskustelu poikani kanssa on nyt sitten poikinut monenlaisia asioita. Mummi on ollut vihainen, kun lapsilta viedään joulun ilo! Päiväkotikavereiden kanssa on riitaa, kun osa uskoo Joulupukkiin ja osa ei. Käytännön järjestelyistä kotona, meidän on mietittävä, että miten ne lahjat sitten oikeasti meille tulevat. Aikaisemmin kun Joulupukki on tuonut ne portaille ohi ajaessaan. Miten me nyt toimimme?

On haikeaa, huomata että lapsi kasvaa ja tulee isoksi. Aikuiseksikin sitten aikanaan (mutta ei vielä onneksi pitkään aikaan). Toisaalta on helpottavaa, ettei joulun tarvitse enää olla niin Joulupukki keskeinen, vaan meidänkin perheessä voimme keskittyä siihen, mikä joulussa on olennaista.

Lauantaina olimme aivan ihanalla seurakuntaretkellä Lohjalla ja Vivamon Raamattukylässä. Saimme yhdessä muiden vieraiden kanssa kylkea matkaa kohti joulun iloa. Joulunajan tapahtumat Marian raskaudesta Jeesus vauvan syntymään oli upeaa seurattavaa. Teimme matkaa Beetlehemiin ja jännitimme mistä se yöpaikka löytyy, kohtasimme paimenet, tietäjät ja enkelit. Lopulta näimme pienen elävän Jeesus-vauvan nukkumassa rauhallisesti. Ennen kotiinlähtöä saimme laulaa koko näyttelijäjoukon kanssa yhdessä ihania joululauluja. Poikani eli koko ajan mukana ja pohti ja höpötti vaelluksella mieleensä tulleita asioita. Oli aivan ihanaa! Mutta se mikä kotona pohditutti, oli se, että olivatko sotilaat mukana laulamassa joululauluja kappelissa, koska heitä ei näkynyt.

Ajattelin, että jotenkin sopivasti tämäkin matka tuli juuri tähän jouluun. Vaikka Joulupukkia ei olisikaan, niin Raamatun kertomukset ovat ja Jeesus on yhtä todellinen, kuin hän oli maanpäällä ollessaan. Tämä on oikea Joulusanoma ja Joulun Ilo!

Oikeanlainen joulutunnelma - onko sellaista?

Eilen mietin joulua Israelissa, jäikö todellakin joulutunnelma syntymättä???

Ainakin sellainen joulutunnelma, johon olin tottunut. Tai ehkä oikeastaan sellainen joulutunnelma, joka on minulla mielikuvissa siitä, millainen joulun pitää olla. En tiedä olenko sellaista koskaan saavuttanut. Jotenkin kun ajattelen joulutunnelmaa, tulee mieleen Fanny ja Alexander - elokuvan kaltainen joulu. Koko suku kokoontuu yhteen ja kaikilla tuntuu olevan mukavaa. Ehkä tämä mielikuva tulee siitä, että varhaislapsuuden joulut vietimme aina kummitätini ja -setäni luona. Siellä oli mummu, pappa ja serkkuja. Joulupukki kävi joka joulu ja lunta oli aina paljon. Ehkä siinä on jotain samankaltaista, mitä tuossa elokuvassa kuvataan.

Aikuisena taas yksi parhaiten mieleeni jäävä joulu, tuon Beetlehemin joulun lisäksi on se joulu, jonka vietin ihan kokonaan yksin. Rahaa ei juuri ollut, olin hyvin köyhä! Katselin TV:stä kaikki jouluelokuvat, kävin joulukirkossa, söin "äitien" tekemiä laatikoita ja nautin olostani. Jos minun pitäisi nimeta yksi elämäni parhaista jouluista, mainitsisin tuon joulun. Jotain siinä joulussa oli odotettua ja pyhää. Tuona jouluna sain levätä, rukoilla ja katsella Kristusta (ja tietysti iki-ihania jouluelokuvia). Uskon, että tuo joulu oli paljon lähempänä oikeaa joulutunnelmaa, kuin se häärääminen ja kaupasta toiseen juokseminen, jota nykyisin harrastan.

Vaikka kuinka muistuttaisin itseäni tuosta joulusta, en saa siitä enää kiinni. Miksi en enää tavoita elämäni parhaan joulun tunnelmaa. Kun yritän sitä tavoitella, kiirehtii sen yhtä kovaa kauemmas. Entäpä jos lopettaisin kaiken valmistelun ja antaisin vain joulun tulla? Tulisiko se silti vai jäisikö jotain saavuttamatta? Jäisikö joulu tulematta?

Pakkopiparia ja joulutunnelmaa

Kuukausi sitten hankin ensimmäisen joululahjan. Kun kerroin tästä, niin ystäväni ihmetteli, että silloinko vasta. Hän oli kuulemma jo kesällä hankkinut kaikki joululahjat! Siinä sitten riitti ihmettelemistä. Miten ihmeessä joku ihminen voi olla niin omituinen, että kesäkuumalla osaa ajatella joululahjoja. Oikeastaan tilanne ei ole sen kummempi, kuin Pyhäkoululehden toimituskunnan kokouksessa, johon minäkin olen saanut kunnian kuulua. Myös siellä mietitään joulua keskellä kuuminta ja lämpimintä kesäpäivää. Tuntuu ihan kummalta. Joulutunnelmaan pääsemiseen pitää juoda glögiä ja pipareita. Jouluevankeliumin ja joululaulujen laulaminen kuuluu ehdottomasti joulun odotukseen.

Yrittäessäni saada itseni oikeanlaiseen jouluolotilaan, pakkopipareita popsiessani, tulee mieleen joulu jonka sain viettää Betlehemissä. Myös silloin oli 30 plusastetta ulkona, lumesta saati jäästä ei ollut puhettakaan. Mistään ei saanut lanttulaatikkoa, eikä rosollia. Joulukinkku olisi ollut kauhistus paikallisille ihmisille. (Juutalaiset ja muslimit eivät syö koskaan missään olosuhteissa sikaa. Se on heille saastaista.)

Betlehemin kaduilla seisoimme väkipaljouden keskellä ja katselimme partiolaisten paraateja. Monenkirjavia partiolaisia marssi peräjälkeen ylpeänä eteenpäin. Säkkipillit soittivat lähes tauotta meille suomalaisillekin tuttua joululaulua. Mielessäni lauloin laulua osaamillani sanoilla:

” Lunta tulvillaan on raikas talvisää…,

…Lumi alla jalasten se laulaa lauluaan…,

…Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee.
Talven valkohiutaleet ne kilvan leijailee.”

Tuntui melkoisen oudolta. Paraatin lopuksi paikalle ajoi auto, jonka tummennetuista ikkunoista ei sisään nähnyt. Paikalliselta ystävältäni kuulin, että nyt Betlehemiin saapui silloisen muslimijohtajan vaimo numero jotain, joka oli kristitty. Sitten paraati oli ohi. Sen jälkeen ihmiset seisoivat tungoksessa ja odottivat. Kaikki odottivat, että syntymäkirkon lähellä olevalle parvekkeelle nousee kardinaali Joku sanomaan jotain joulusta. Paavi oli tuolloin huonossa kunnossa, eikä päässyt itse paikalle toivottamaan: ”hjuvaa jolua!”

Joulumetelin, äänekkään musiikin ja ihmismassojen keskeltä oli mukava päästä kotiin. Haaveilin suihkusta, joulurauhasta, lumihiutaleista, imellytetystä perunalaatikoista. Suihkun lämminvesivaraaja poltti asunnostani sulakkeen, joten hiukset shampoossa pesin itseni kylmällä vedellä. Illan tullen, kun joulukuun auringon lämpö ei lämmittänyt enää yhtä voimakkaasti. Kiviseen talooni alkoi hiipiä kylmyys ja kolkkous. Vedin villasukat jalkaan, lämmitin vettä pikakahviin ja söin juustokakkua. Niin israelilaista! Joulutunnelma jäi saapumatta, mutta joulu tuli ja meni. Ja tuon joulun muistan aina!

Messiasodotusta

Eilisten firman pikkujoulujen jälkeen tänään kokoonnuimme Lähdetuvalle rakentamaan alttaria. Tämä adventinajan alttari täydentyy viikottain. Ensin lähdetään Messiasprofetioista liikenteeseen. Karu ja yksinäinen profeetta odottaa Vapahtajaansa, tulevaisuuden toivoa. Messias on se joka on tuleva. Mitä ja milloin tapahtuu, emme tiedä tarkkaan. Tiedämme kuitenkin, että tapahtumien keskipisteessä on tuo Beetlehemin kaupunki, sieltä on tuleva meille pelastus.

"Mutta sinä, Beetlehem Efrata,
joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa,
sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa,
jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista."
Miika 5:1.

Jumala on luvannut meille syntisille ja taakoitetuille ihmisille pelastuksen ja vapautuksen. Jumala halusi antaa ihmisille toivoa ja siksi kertoi osan suunnitelmastaan profeetoille. Ihmiset osasivat odottaa, mutta he eivät tarkkaan tienneet mitä odottavat ja milloin. Ainoastaan paikka oli selvä.

Samoin meillä on nytkin. Me tiedämme Jumalasta ja Hänen lupauksistaan jotain. Osa on kuitenkin vielä salaisuutta. Tuo salaisuus avautuu meille päivittäin yhä lisää. Mutta todellinen salaisuus paljastuu vasta kun Jumala sen meille paljastaa. Emme tiedä mitä, missä tai milloin. Mutta sen me tiedämme: Jumala on uskollinen. Hän ei hylkää ketään, joka luottaa ja uskoo häneen.

Nurkkaan ajettu Kristus!

Viime sunnuntaista lähtien pohdin seurakunnan suoraselkäisyyttä ja sitä, miten meidän pitäisi olla rohkeasti kristittyjä maailman keskellä. Nyt sitten jäin itse kiinni ja totean, että mikä minä olen sanomaan mitään mistään...

Olin onnellinen, kun yhteen seurakunnan tilaisuuteen tuli muslimimummu. Oli aivan ihanaa, että hän uskaltautui tulla mukaan ja näytti viihtyvänkin. Ajattelin, että tulevaisuudessa tämäkin on varmasti kasvava ryhmä vanhusten toiminnassa. Siis maahanmuuttajavanhukset, jotka ovat yksin kotonaan. Heillä ei ole luontaisia yhteyksiä toisiin, eikä välttämättä ole edes ystäviä. He kaipaavat yhteyttä muihin ihmisiin. Diakoniatyön tehtävä on auttaa niitä, jotka ovat kaikkein heikoimmalla ja joita eivät muut auta. Diakoniatyössä (niin kuin ei kai seurakunnan työssä muutenkaan) kysytä jäsenkirjaa tai kastetodistusta. Diakoniatyössä evankeliumia julistetaan teoilla, ei aina sanoilla. Olin siis aivan innoissani tuosta mummusta.

Puolenpäivän aikaan hän tuli rukousmattonsa kanssa kysymään, että missä voisi rukoilla. Yllättävässä tilanteessa lähdin etsimään sopivaa tilaa. Rukouskappelin ovi oli kutsuvasti auki, niinpä ohjasin hänet sinne. Sen enempää ajattelematta! Huoneessa on alttari ja alttarilla krusifiksi. Mummu pyyteli anteeksi ja nosti alttarilla olleen ristiinnaulitun Jeesuksen syrjään, lepoasentoon tuolille. Lähdin huoneesta.

Laitettuani oven kiinni tajusin mitä oli tapahtunut. Annoin muslimin syrjäyttää Jeesuksen. Tunnontuska oli niin kova, että oli pakko tunnustaa kirkkoherra myöten mitä olin tehnyt. Kävin myös sisäisen keskustelun sisälläni olevan Jeesuksen kanssa. Mietin mitä Jeesus tuumasi syrjäytyksestä. Totesin, että se mitä me ihmiset teemme, ei riistä Jeesuksen kuninkuutta. Vaikka peittäisimme kaikki Kristus kuvamme kirkoissa, ei se tee Jeesusta vähemmän Jumalaksi. Jeesus on absoluuttisesti Jumala, minusta ja teoistani huolimatta. Se mitä minulla on sydämessäni ja miten todeksi elän elämääni Kristuksessa on tärkeää, ei niinkään se mitä näkyy tai kuuluu. Me ihmiset tarvitsemme näitä kuvia ja meille ne ovat tärkeitä. Symboolisesti tuntuu väärältä syrjäyttää Jeesus rukoushuoneesta.

Mietin myös sitä, että mitä muslimi ajattelee siitä, että annan hänen siirtää Jeesuksen syrjään. Sitä en voi tietää. Arvostaako hän minua vai kokeeko, että en ole tosissani oman uskoni kanssa. Ja olenhan vielä seurakunnan työntekijä. Toisaalta tämä ei ehkä ollut mitenkään iso ongelma itselleni. Olenhan vain ihminen ja minulla on minua huomattavasti suurempi Jumala. Minä teen virheitä, mokia, vääryyksiä jne. En voi mitenkään niiltä välttyä. Jumala tietää ja Hän on Kaikkivaltias. Jumalani on niin suuri, että hän voi kääntää minun tappioni tai virheeni Hänen Voitokseen. Olisi aika rajallista ajatella, että kun minä mokaan, niin voi voi, nyt Jumala kärsi tappion tai että Hänen Kuninkuutensa kärsii. Minun Jumalani on Voittaja, minusta huolimatta!

Kolmas asia, mikä ehkä sitten taitaa olla se kaikkein suurin kysymys, mitä kanssakristityt ajattelevat tästä kaikesta. Heidän tähtensä olisin halunnut osata toimia yllättävässä tilanteessa "oikein". On ikävää, jos joku uskonsisar tai -veli kokee oman uskonsa loukatuksi siitä, että olen toiminnallani ajanut Jeesuksen nurkkaan. Se ei ole ollut missään tapauksessa tarkoitukseni ja siitä olen pahoillani. Anteeksi?

Viime sunnuntain, Tuomiopäivän teksti oli armoton. Jeesus sanoi, että sen minkä te olette tehneet näille vähäimimmille, sen te olette tehneet minulle. Minkä te olette jättäneet tekemättä toisille, sen te olette jättäneet tekemättä myös minulle. Viimeisellä tuomiolla olemme kahdestaan Herramme kanssa. Silloin Totuus Paljastuu ja joudumme vastaamaan tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme. Onneksi Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että hän antoi meille ainoan poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo joutuisi kadotukseen vaan hän saa iankaikkisen elämän!

Sain siis anteeksi ja pohjimmiltaan koin tehneeni diakonisen teon ja totisesti palvelleeni tuota muslimimummua. Toivottavasti tapaamme vielä!

Joulupukki saapui kaupunkiin

Viime sunnuntaina kävimme perheeni kanssa katsomassa Keskustorilla, kuinka Joulupukki saapui Tampereelle. Kaupungilla liikkui paljon väkeä ja monet kaupat olivat järjestäneet jos jonkinmoista tapahtumaa. Kaupallinen joulu on siis virallisesti avattu.

Tampereen seurakunnatkin olivat jotenkin mukana tapahtumassa, meidän perhe ei heitä löytänyt. Ehkäpä he olivat Vanhassa Kirkossa piilossa? Minun oli määrä pitää ensimmäinen osa Adventtipyhäkoulusta tuolloin. Yllätys yllätys! Pyhäkouluun ei tullut ketään. Ei tietenkään, kun Jouluparaati alkoi klo 14 Sorin aukiolta ja saapui Keskustorille vähän ennen klo 15, jolloin pyhäkoulun oli määrä alkaa.

Mietin paraatia katsellessani, että olisiko seurakuntakin voinut olla näkyvämmin esillä paraatissa. Näkyvästi siellä oli vain Sokos, Stockmann ja muutama muu kauppa. Siis Pukin ja Valon neidon lisäksi. Olisiko paraatissa voinut olla vaikka Maria ja Joosef Beetlehemin matkalla kertomassa alkuperäisestä joulusta. Kirkossa tai jopa Keskustorin lavalla olisi voinut olla jotain seurakunnan ohjelmaa. Vai onko niin, että seurakunnan ei ole syytä sotkeutua maalliseen, oikeaan kaupalliseen jouluun. Eikö Joulupukki ja Jeesus mahdu samaan kulkueeseen?

Muutama vuosi sitten muistan lukeneeni Pyhäkoululehdestä Joulupukin haastattelua. Siinä Pukki kivasti kertoi omasta syntymästään Pyhän Nikolauksena sekä lahjojen antamisen perinteestä. Minusta oli aika mukava ajatus, että Joulupukkikin tunnusti Jeesuksen, eikä pyrkinyt riitelemään tai väittelemään kristillisen joulun sanoman kanssa.

Olin harmissani siitä, että tuntuu siltä kuin seurakunta monesti säätäisi omiaan jossakin ja järjestelee omia pikkujuttujaan. Jotenkin tuntuu siltä, kuin seurakunta olisi luovuttanut koko joulun Joulupukille. Vaikka me voisimme suoraselkäisesti puolustaa sitä oikeaa joulua ja ainoaa joulun sanomaa. Sitä, että ilman Jeesusta ei olisi Joulupukkia tai Pyhää Nikolausta. Ilman Jeesusta ei olisi joulun iloa ja valoa. Ilman Jeesusta meillä ei olisi mitään - ei yhtään mitään!

Meidät on kutsuttu valoksi maailmalle. Saarnaamaan pelastusta niille, jotka eivät Jeesusta tunne. Ei Jeesus kehoittanut meitä puuhastelemaan keskenämme kivoja ja toivomaan ettei kukaan meitä löydä. Me olemme kristittyjä ja meillä on Mahtava Sanoma! Miksi emme toimisi sen mukaan! Meidät on kutsuttu olemaan valona pimeydessä, loistamaan siellä missä valoa eniten tarvitaan.

Joulun sanoma tulee parhaiten esiin siinä, että Joulupukki tuo lahjoja vain kilteille lapsille, mutta Jeesus antaa niitä meille tuhmille, jotka emme niitä todellakaan ansaitse.

Hullu Halloween

Suomeen on rantautunut maailmalta juhla, jota Halloweeniksi kutsutaan. Halloween näyttää tulevan yhtä suositummaksi, ellei jopa suositummaksikin juhlaksi kuin Ystävänpäivä. Vai onko vain niin, että Halloweenin uutuus viehättää. Etenkin kouluissa ja päiväkodeissa saatetaan viettää juhlia, joissa lapset ja jopa aikuiset pukeutuvat erilaisiin taruhahmoihin, kuten kummitukset, vampyyrit, zombit, noidat jne. Onneksi oma poikani on päiväkodissa, jossa arvostetaan suomalaisia perinteitä ja kristillistä kulttuuria. Hänen ei ole vielä tarvinnut kärsiä kaiken maailman juhlista, muuten kuin että yksi päiväkotikaveri oli tuonut leikkiviikatteen päiväkotiin lelupäivänä.

Asiassa on monta puolta. Ymmärrän tämän kaltaisen juhlan viettämisen siellä, missä on asianomaisen kulttuurin edustajia läsnä. Esimerkiksi englanninkielisessä päiväkodissa ja koulussa voi olla perusteltua kyseisen juhlan viettäminen. Onhan ihan mukavaa, mielenkiintoista ja kansainvälisyyskasvatuksen mukaista, kertoa siitä, että eri ihmisillä eri maissa on erilaisia tapoja viettää erilaisia juhlia. En pidä siitä, että me suomalaiset väheksymme omaa kulttuuriamme ja annamme unohtua meidän omien perinteidemme. Miksi emme voisi viettää Kekrijuhlaa? Kuka meistä tietää mitä liittyy kekriin? En minä ainakaan, mutta eikö se olisi edes suomalaista kulttuuria? Ajattelen, että meillä ei ole valmiuksia käsitellä tuota kultturillemme vierasta juhlaa, Halloweenia, lasten kanssa, ainakaan vielä.

Toisaalta taas en myöskään pidä tuosta pelottelusta. Miksi täytyy pienten lasten pukeutua niin pelottavalla tavalla, että toiset lapset pelkäävät kavereitaan. Olin joitakin vuosia sitten töissä erityspäiväkodissa lastentarhanopettajana juuri Halloweenin aikaan. Ryhmäni lapsilla oli monenlaisia ongelmia. Toisilla oli vaikeuksia kielen ymmärtämisen ja kuulemisen kanssa, osalla ongelmat liittyivät kehitysviivästymiin, perinnöllisiin tekijöihin. Osalla on perheen tilanteeseen liittyvää perusturvallisuuden horjumista tai vakavia puutteita hyvän minäkuvan muodostamisessa. Tästä huolimatta päiväkodissa haluttiin järjestää pelottavat juhlat lapsille. Yritin suojella oman ryhmäni lapsia kyseiseltä pelottelulta, mutta sijaisena tilanne oli hyvin vaikea, ja suostuin paineiden alla. Ryhmä oli pieni, vain 12 erityistä tukea tarvitsevaa lasta. Kaksi lasta istui sylissäni ja molemmilla puolillani oli lapset tiukasti kiinni minussa. Ei tuntunut hyvältä. Vaikeinta oli juhlan jälkeen sen käsittely lasten kanssa. Toki juttelimme peloista ja siitä, miltä juhla oli lapsista tuntunut. Itsestäni tuntui melko tyhjältä se, etten voinut tarjota lapsille mielestäni turvaa ja lohdutusta tuovaa vaihtoehtoa, kuten omalle lapselleni yhtenä iltana. En voinut puhua Rakastavasta Taivaan Isästä, joka pitää meistä huolen. Jouduin vaikenemaan suojelusenkeleistä, jotka pitävät meistä huolta, etenkin lasten enkeleistä. Itse jäin ahdistuneeksi ja tyhjäksi. Onneksi meillä on kuitenkin suora yhteys Jumalaan ja saamme tuoda kaikki asiamme Hänelle. Muistan, kuinka useana päivänä rukoilin lasten puolesta.

Rukoilen edelleenkin:
Jumala varjele lapsiamme kaikelta pahalta,
anna voimia ja lohdutusta niille lapsille jotka kärsivät.
Huolehdi niistä, jotka ovat kaikkein heikoimpia.
Anna jokaisen lapsen elämään joku turvallinen aikuinen.
Sellainen johon lapsi voi luottaa
ja saa kokea olevansa rakastettu ja tärkeä.
Hoida niitä haavoja, joita me aikuiset saamme aikaiseksi.
Anna meille armosi niin,
että emme vahingoittaisi enää niitä jotka luottavat meihin.
Varjele joulunaika ja sen odotus.
Varjele myös meitä aikuisia liialta kiireeltä etenkin tähän aikaa vuodesta.
Varjele myös välinpitämättömyvyydeltä,
että emme saisi enempää vahinkoa aikaiseksi.
Siunaa tämä Adventtimme!Aamen.

Enkeli vai kummitus

"Äiti mua pelottaa" Kuuluu kuiskaus lastenhuoneen ovelta. Viisivuotias poikani on tullut oven rakoon yöpuvussaan. "No mikä pelottaa?" kysyn, ehkä vähän epäillen sitä, että onko kyseessä todellinen pelko, vai vain keino viivytellä nukkumaan menoa. "Mun sängyn alla on kummitus", poika toteaa. "Näytähän." Totean, ja marssimme peräkanaa lastenhuoneeseen. "Sängynalla näky silmät, ihan varmasti on." Lapseni vakuuttaa minulle. "Tiedäthän, ettei kummituksia ole olemassa? Ei siellä sängyn alla... Hei! Jos se onkin enkeli, jonka silmät näit." Olin jo aikeissa alkaa opettaa lastani siihen, ettei kummituksia tai muitakaan yliluonnollisia juttuja ole, kun keksin tuon enkelitarinan. "Joo!" sanoi lapseni silmät kirkastuneena "Siellä kurkistelee mun oma suojelusenkeli. Varmaan Taivaan Isä on käskenyt sen tulla suojeleen mua, ettei kummitukset yöllä pelottele." Päättelee viisaasti poikani. Sen jälkeen meillä ei ole puhuttu kummituksista, eikä toistaiseksi yövaloa ole tarvinnut jättää päälle.

Vuosia olen haaveillut Jaakobin portaista. Raamatussa kerrotaan Jaakobista, joka näkee yöllä unta, jossa enkelit kulkevat portaita edestakaisin. Itse ryhdyin nimitämään Jaakobin portaiksi joulukorttitelinettä, jota olen tehnyt usean vuoden. Korttiteline rakentuisi puisista oksista tai rimoista, jotka ovat kiinnitetty toisiinsa porrasmaisesti. Oksien päistä roikkuu enkeleitä, aivan kuin he olisivat kulkemassa niitä. Ripoihin kiinnitetään pyykkipoikia tai verhonipsuja, joihin voi kiinnittää joulukortteja. Ensimmäisenä vuonna, noin viisi vuotta sitten, ostin puisia kukkakeppejä portaiksi. Ongelmaksi koitui se, että kukkakepit olivat toisesta päästä terävät. Halusin, että molemmat päät ovat tasaiset. En kuitenkaan osaa käyttää sahaa, joten työ jäi moneksi vuodeksi. Viime vuonna kaivoin kukkakepit esille ja pyörittelin niitä käsissäni. Pohdin, että voisiko olla muuta ratkaisua, kun sahaaminen. Ylivoimaisena haasteena, laitoin kepit kaapin perälle "hautumaan". Tänä vuonna kaivoin kepit uudelleen esille ja kysyin mieheltäni konsultaatioapua sahaamiseen. Lopulta huomasin sahaavani teräviä kärkiä kepeistä pois. Nyt kepit on sahattu ja maalattu kultamaalilla. Nyt mietin, mikä olisi paras tapa kiinnittää kortit keppeihin. Suurin huoleni on kuitenkin se, että haluaisin enkeleistä yksinkertaisen näköiset. Mutta ellen laita niille siipiä, ne muistuttavat liikaa kummitusta. Miten saisin enkeleistä enkelin näköisiä?

Joulu lähestyy!!!

Ihanaa, että jouluun on enää 2 kk aikaa. Vähitellen voin oikeasti ryhtyä odottamaan joulua. Voin alkaa luomaan joulutunnelmaa kotiin ja työpaikalle. Täytyy kaivaa esiin kynttilät ja kynttilänjalat. Teimme aika perinpohjaista raivausta kotonamme kesällä. Nyt sitten ihmettelen, että minne ihmeeseen olenkaan piilottanut kaikki joulukoristeet.

Tänään pohdin Adventtiperheyhäkoulua ja sen sisältöä. Haluaisin, että voisimme yhdessä muutaman perheen voimin keskittyä joulun odotukseen ja laskeutua joulun rauhaan. Olen aivan innoissani! Ihanaa!

Joka vuosi tuntuu siltä, että juuri kun ehdin pohtia joulun odotusta, niin seuraavaksi jo sitten huomaankin kerääväni koristeita pois Pääsiäisen tieltä. Mihin ihmeeseen aika menee? Miksi lapsena sitä tuntui olevan niin paljon, ja nyt mitä vanhemmaksi sitä tulee, sen nopeammin aika rientää. Mutta ei hätää, sillä tänä vuonna aion ottaa kaiken irti joulusta ja valmistautua siihen ihan kunnolla!