Viime sunnuntaista lähtien pohdin seurakunnan suoraselkäisyyttä ja sitä, miten meidän pitäisi olla rohkeasti kristittyjä maailman keskellä. Nyt sitten jäin itse kiinni ja totean, että mikä minä olen sanomaan mitään mistään...
Olin onnellinen, kun yhteen seurakunnan tilaisuuteen tuli muslimimummu. Oli aivan ihanaa, että hän uskaltautui tulla mukaan ja näytti viihtyvänkin. Ajattelin, että tulevaisuudessa tämäkin on varmasti kasvava ryhmä vanhusten toiminnassa. Siis maahanmuuttajavanhukset, jotka ovat yksin kotonaan. Heillä ei ole luontaisia yhteyksiä toisiin, eikä välttämättä ole edes ystäviä. He kaipaavat yhteyttä muihin ihmisiin. Diakoniatyön tehtävä on auttaa niitä, jotka ovat kaikkein heikoimmalla ja joita eivät muut auta. Diakoniatyössä (niin kuin ei kai seurakunnan työssä muutenkaan) kysytä jäsenkirjaa tai kastetodistusta. Diakoniatyössä evankeliumia julistetaan teoilla, ei aina sanoilla. Olin siis aivan innoissani tuosta mummusta.
Puolenpäivän aikaan hän tuli rukousmattonsa kanssa kysymään, että missä voisi rukoilla. Yllättävässä tilanteessa lähdin etsimään sopivaa tilaa. Rukouskappelin ovi oli kutsuvasti auki, niinpä ohjasin hänet sinne. Sen enempää ajattelematta! Huoneessa on alttari ja alttarilla krusifiksi. Mummu pyyteli anteeksi ja nosti alttarilla olleen ristiinnaulitun Jeesuksen syrjään, lepoasentoon tuolille. Lähdin huoneesta.
Laitettuani oven kiinni tajusin mitä oli tapahtunut. Annoin muslimin syrjäyttää Jeesuksen. Tunnontuska oli niin kova, että oli pakko tunnustaa kirkkoherra myöten mitä olin tehnyt. Kävin myös sisäisen keskustelun sisälläni olevan Jeesuksen kanssa. Mietin mitä Jeesus tuumasi syrjäytyksestä. Totesin, että se mitä me ihmiset teemme, ei riistä Jeesuksen kuninkuutta. Vaikka peittäisimme kaikki Kristus kuvamme kirkoissa, ei se tee Jeesusta vähemmän Jumalaksi. Jeesus on absoluuttisesti Jumala, minusta ja teoistani huolimatta. Se mitä minulla on sydämessäni ja miten todeksi elän elämääni Kristuksessa on tärkeää, ei niinkään se mitä näkyy tai kuuluu. Me ihmiset tarvitsemme näitä kuvia ja meille ne ovat tärkeitä. Symboolisesti tuntuu väärältä syrjäyttää Jeesus rukoushuoneesta.
Mietin myös sitä, että mitä muslimi ajattelee siitä, että annan hänen siirtää Jeesuksen syrjään. Sitä en voi tietää. Arvostaako hän minua vai kokeeko, että en ole tosissani oman uskoni kanssa. Ja olenhan vielä seurakunnan työntekijä. Toisaalta tämä ei ehkä ollut mitenkään iso ongelma itselleni. Olenhan vain ihminen ja minulla on minua huomattavasti suurempi Jumala. Minä teen virheitä, mokia, vääryyksiä jne. En voi mitenkään niiltä välttyä. Jumala tietää ja Hän on Kaikkivaltias. Jumalani on niin suuri, että hän voi kääntää minun tappioni tai virheeni Hänen Voitokseen. Olisi aika rajallista ajatella, että kun minä mokaan, niin voi voi, nyt Jumala kärsi tappion tai että Hänen Kuninkuutensa kärsii. Minun Jumalani on Voittaja, minusta huolimatta!
Kolmas asia, mikä ehkä sitten taitaa olla se kaikkein suurin kysymys, mitä kanssakristityt ajattelevat tästä kaikesta. Heidän tähtensä olisin halunnut osata toimia yllättävässä tilanteessa "oikein". On ikävää, jos joku uskonsisar tai -veli kokee oman uskonsa loukatuksi siitä, että olen toiminnallani ajanut Jeesuksen nurkkaan. Se ei ole ollut missään tapauksessa tarkoitukseni ja siitä olen pahoillani. Anteeksi?
Viime sunnuntain, Tuomiopäivän teksti oli armoton. Jeesus sanoi, että sen minkä te olette tehneet näille vähäimimmille, sen te olette tehneet minulle. Minkä te olette jättäneet tekemättä toisille, sen te olette jättäneet tekemättä myös minulle. Viimeisellä tuomiolla olemme kahdestaan Herramme kanssa. Silloin Totuus Paljastuu ja joudumme vastaamaan tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme. Onneksi Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että hän antoi meille ainoan poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo joutuisi kadotukseen vaan hän saa iankaikkisen elämän!
Sain siis anteeksi ja pohjimmiltaan koin tehneeni diakonisen teon ja totisesti palvelleeni tuota muslimimummua. Toivottavasti tapaamme vielä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti